7. Åsarna EM 2020

Picture; Lena Boysen Hillestad

Pitkään kerkesi vierähtää sitten viime kilpailujen, miltein tasan vuoden verran. Syksyn kilpailut jäivät välistä, koska kärsin keväästä loppu syksyyn reumakuumeesta, jonka sain angiinan jälkitautina. Niveleni olivat niin kipeät, että jouduimme piikittämään niihin kortisonia ja olin pitkään tulehduskipulääke kuurilla. Kun loppu syksystä tervehdyin ja sulanmaan kausi oli jo paketoitu, aloin välittömästi miettimään talven kilpailuja.
Sain sovittua alustavasti koirat Ruotsin EM kilpailuihin, mutta sitten kelit iski. Keski- Suomessa kaikki tiet peili jäätä, mutta järven jäällekään ei päässyt
treenaamaan, koska se ei ollut kantavaa. Muutama viesti Ruotsiin lähteville tutuille ja Riitta Kempe hyppäsi apuun; sain kilpakumppanit SP2 luokkaan! Sohjon kanssa olin aiijemmin kilpaillut DS2 luokassa ja Litmasen tunsin myös hyvin. Koirat olivat varmoja ja luotettavia; mutta treenattu eri matkalle; SP6 luokkia varten. Kun kilpailupaikka muuttui, lyheni 5,5km luokka entisestään vain 4,5km pyrähdykseksi. Riitta sanoi heti, että "Sori, mutta viimeksiksi jäätte". Tavoitteeni oli siis, etten olisi viimeinen.

Itse matka Ruotsiin sujui ongelmitta, tiet olivat sulia ja pitkään mietimmekin onko täällä edes yhtään lunta? Onneksi Åsarna tarjosi aivan mahtavat "jämimäiset" maastot. Kävin heti keskiviikkona tutustumassa rataan jalan, siis oikeasti kävellen. Olin saanut edellisenä Sunnuntaina flunssa kuumeen enkä ollut vielä ihan kunnossa. Heti huomasin, että alku profiili oli pitkää todella loivaa nousua aina 3km asti jonka jälkeen alkoi noin 1km loiva alamäki ja 0,5km jyrkkä alamäki kohti maalia. Tähän luokkaan tarvittaisiin isot ja vahvat koirat joita itselläni ei nyt ollut käytettävissä. Torstain suoritus mentiin tasaisen varmasti, itselläni ei olluit koirien ja reen välissä joustoa ja huomasin heti alku matkasta, että olisin sitä ekaa kertaa tarvinnut. Potkiminen aiheutti aina liinojen löystymisen ja nykäisyn valjaisiin. Voitelu ei myöskään ollut täysin kunnossa ja huomasin ettei reki liukunut niin hyvin kuin voisi. Toiseen päivään lähdimme sijalta 21 ja luokassa kilpailijoita oli 29. Olimme edellisenä iltana voidelleet jalakset Riitan miehen Kimmon kanssa. Juuri ennen suoritustani alkoi sade ja eteenpäin näkeminen oli hankalaa. Nyt kuitenkin voitelu toimi, reessä oli jousto, potku olis tasaisen varmaa ja pääsimme maaliin minuuttia nopeammin, kuin ensimmäisemä päivänä. Sijoitus oli kuitenkin edelleen sama, mutta tavoitteeseen päästiin. Sain ensimmäisen kokemuksen arvokilpailuista ja hienon reissun Team Kempen kanssa.

Koirat olivat ihan mahtavia ja huomasi, että maaliinpäästyään ne olivat suorastaan hölmistyneitä, kun matka loppui kesken. Jatkossa toivon, että SP2 luokka pidettäisiin pidempänä luokkana. SP4 juoksevat jo vähän vajaa 10km lenkin, joten olisi luonnollista että kahdella koiralla matka olisi 6-7km välillä. Olen kilpaillut SP2 jämillä sekä Ohkolassa jossa matka oli juurikin tuon verran, eikä se tuntunut ollenkaan pitkältä. Talvella lämpötilat ovat alhaisempia ja kestävyys tulisi olla parempi. On ihan ymmärrettävää, ettei sulalla maalla voida juosta samoja matkoja, mutta talvella kaikissa luokissa matkat ovat keskimäärin +30-40% pidemmät, sama pitäisi olla myös kahden koiran luokassa.

6. Murhaa Lekua Sprint 2019

Kuva; Timo Waltari

Niinhan siinä kävi, että sain VP Lehtomäeltä lainaan SP4 valjakon myös  Mäntyharjun kisoihin. Oli hienosti järjestetyt kilkpailut ja aivan koti nurkilla, koska kilometrejä tuli kisapaikalle itsellä alle 200 :) Valjakossa juoksi taas samat koirat kuin viime kerralla. Norjasta takaisin tulleet VP:n kasvatit ovat niin hienoja johtajia, että itse sai vain keskittyä teknisen radan ajamiseen.  Rata tarjosi juuri samat hienot puitteet kun jämillä, mutta ehkä myös enemmän tiukempiä käännöksiä ja tietenkin ekaa kertaa myös vastaan tulevaa liikennettä!

 Kaikki kuvat ovat ottaneet Timo Waltari, kiitos todella paljon! Sarjassa ensimmäiset kolme kuvaa ovat juuri lähdön tuntumasta, tiukasta alamäestä ja vastaavasti loput kolme ovat pitkästä loivasta noususta aivan maalin tuntumasta.

Lopputuloksena selvisimme sijalle 5/14 johon olen todella tyytyväinen!
Ohi menivät siis 1. VP Lehtomäki, 2. Riitta Kempe, 3.Niina Forsblom, 4. Ripsa Järvi
Voisi siis todella, että näiden kokeneiden kärkinimien takana oleminen tällä ajokokemuksella ei ole häpeä :)

Huom kuvien alla vielä linkki kilpailuvideoon :)

Kuva; Timo Waltari

Kuva; Timo Waltari

Kuva; Timo Waltari

Kuva; Timo Waltari

Kuva; Timo Waltari

5. Jämin Talvikilpailu 2019

Hiphei ja hullutukset! Miltä tuntuisi ajaa ensimmäistä kertaa täyttä SP4 valjakkoa ja suoraan kilpailuissa? Nop hienolta tietenkin! Olin todella onnekas, että sain lainaan VP Lehtomäen kakkos valjakon Jämin talvi kilpaailuihin. VP:n koirat ovat varikolla todella kilttejä, kuuliaisia ja suorastaan rauhallisia. Valjakon keulassa oli Norjasta takaisin kotiutuneet Tundra ja Tydde (Anteeksi jos tämä on nyt suomennettu kirjoitusasu) ja he ovat mitä loistavimpia johtajakoiria. Yhteistä kieltä ei ole, koska norjaa en osaa, mutta kyllä koira ymmärtää, kun takana huuteleva ihminen huikkaa vasemmalle tai oikealle. Opettelin lisäksi VP:n kannustus vislaukset jotka sujui jäätyneellä naamallakin yllättävän hyvin. Vastukset olivat taas todella kovia, kun lähdetään täällä Suomessa käymään "kylä kilpailuissa" niin samassa luokassa on SM, EM ja MM tason mitalisteja.

Ensimmäinen päivä meni siis ihan harjoitellessa ja uusiin koiriin tutustuessa. Heti alun jälkeen pyörässä olleen Takun etujalka meni pääliinan yli. Koska koirat olivat täydessä vauhdissa, eikä asia tuntunut häiritsevän jotkoin matkaa ja kotin kaikissa mäissä ja mutkissa saada aikaan liinojen löystymisen ja oikomisen. Näin jälkikäteen mietittynä olisi varmaan kannattanut vain oikoa se pysähdyksen kautta, mutta kun kuski on kokematon ja jännittynyt niin ajatus ei ollut mukana. Onneksi kuitenkin liinat pääsivät alamäessa löystymään ja oikeille puolille. Otin mutkat rauhallisesti ja luvassa oli kolmekin ohitusta. Ensiksi Pasi Heinonen tuli takaa ohi, sen jälkeen me molemmat ohitimme kaksi arktista valjakkoa. Tuli myös pieni hämminki, kun Pasin koirat (jotka olivat hänellä ilmeisesti lainassa) tekivätkin äkki pysähdyksen. Tällä kilpailu kokemuksella en oikein tiennyt mitä tehdä, mutta kannustin koiriani jatkamaan ja menimme ohi. Hetken aikaa juoksimme, kunnes Pasin valjakko taas käynnistyi ja tuli ohi. Tämän jälkeen pysähduin ja annoin heille kunnon etumatkan jotta ei tulisi enää hämminkiä.

Toisena päivänä lähdimme matkaan siis Neljänneltä sijalta. Ajo oli jo paljon luontevampaa ja olin ihan fiiliksissä! Sain tuntuman rekeen ja koiriin joten pystyin jo potkimaan vauhtia luontevammin. Toisen päivän aika oli parempi, mutta ei tällä kertaa riittänyt kolmanteen sijaan! Olen todella tyytryväinen kuitenkin puhtaaseen ja hienosti sujuneeseen ajoon, tästä on hyvä jatkaa. :)

4. Jämi SM 2018

Kuva; Kimmo Virkki

Kuva; Kimmo Virkki

LAUANTAI alkoi minulla 4.50, kun huonosti nukutun yön jälkeen herätyskello soi. Koko yön olin pilkkinyt ja havahtunut tunnin välein 01. "Joko nyt?" 02. "Myöhästynkö?" 03. "Pitääkö nousta?" Hissun kissun keräsin kamat, söin pienen aamupalan ja otin nokan kohti Jämijäerveä. Matkalla oli hetkellisesti ihan jäätäviä sumupilviä ja vaasantien kohdalla ajoin jonkun toisen auton perässä suoraan kameraan. Ilmeisesti 80km/h alue päättyy hetkellisesti ja kyltin kylkeen oli vedetty peltipoliisi. Voinpahan todeta, että tulin saamaan sitten elämäni ensimmäiset sakot! Ajokortti on ollut kohta 9 vuoden ajan ja sinä aikana ollaan ajettu kymmeniätuhansia kilometrejä vuodessa. Kertaakaan en ole onnistunut toheloimaan paitsi tänä aamuna hirveässä jännityksessä, joten annettakoon se itselleni anteeksi..

Paikalle päästyäni alkoi koirien huolto ja rataan tutustuminen. Riitalla on mukana onneksi mönkkäri joten ei tarvinnut stressata että jäisikö reitin kiertäminen aikatauluista kiinni.  Oli kiva huomata että kaikki oli LSVUn tapaan hyvin merkattu jopa maassa olleet kannot oli speijattu! Reitti oli tuttu jo syyskisoista ja silloin en ollut lämmennyt sille ihan niin paljon kuin tänä viikonloppuna! Oikeasti tämähän on ihan mahtava, tottakai syksy on ollut pelottavan kuiva, mutta ei mitää sitten missään! Lämpötilat ja ilmankosteus olivat korkealla joten jännitimme pystytäänkö luokat edes ajamaan ja pitäisikö reittejä muuttaa. Loppu peleissä lauantai mentiin niillä mitä suunniteltiin. Koirina minulla oli tällä kertaa Sohjo ja Louhi, näillä tehotytöillä en ollut koskaan aijemmin yhdessä edes ajanutkaan joten lauantain startti jännitti. "3,2,1 Mennään!"ja tytöt pinkaisivat juoksuun. Alkumatkan potkin vauhtia ja kun maksimi oli saavutettu keskityin pehmeällä suoralla vain pystyssä pysymiseen ja oikean tasapainon saavuttamiseen. Suoran jälkeen tuli pehmeää hiekkaa oleva loiva mutka jonka jälkeen pohja tiivistyi tutuksi kangasmetsäksi ja vaihtia alettiin potkimaan. Sitten se tuli, ensimmäinen jyrkempi mutka heti alamäen jälkeen. Minusta tuntui että painoin takapyörän jarrua ihan kunnolla, mutta videolta katsottuna GPS paljasti nopeutta olevan edelleen 29km/h heh hups. 

Kuva; Kimmo Virkki

Reitin kolmas mutka oli mielestäni syyskisoissa ehkä pahin, koska pohja oli kova mutta liukas. Nyt hallitsin kikkarin selvästi paremmin ja olin tästä niin tyytyväinen että hihkaisin ääneen "Hyvä" ja pitkin lisää vauhtia. Reitin puoli välissä oli korkea ja pehmeä hiekkadyyni, johon tytöt ottivat onneksi tien aivan reunasta. Tämä mahdollisti minulle kikkarin ohjaamisen pientaretta pitkin ja vasta kukkulaa tavoitellessa siirsin pyörän hiekalle. Molemmat vain vetivät eikä kumpikaan himmannut hankalan paikan tullen! Tässä mitataan mielestäni myös koiran päätä, koska sillä pitää olla valtava motivaatiota kun kikkari tyssähtää ylämäkeen ja hapot painaa jo jaloissa. Tästä selvittyämme matka jatkui ja fiilikset nousi. Tiesin että vastukset ovat kovat eikä mitaleita ollut lähdetty tavoittelemaankaan, mutta olin jo innoissani, että tuleeko nyt se puhdas hyvä suoritus? Vielä mentiin muutama vaikea mutka, pitkä ylämäki nousu ja yhtäkkiä maali häämötti. Vielä Kimmo Virkin kohdalla pehmeässä hiekassa toinen koira vilkaisi että kukas se siellä, yksi käsky "Mennään" ja matka jatkui kovaa kohti maalia!

Heti Riitta onnitteli että sillä hetkellä sija 5! Tiesin että monta kovaa oli takana vielä tulossa ja lopputulemana olimme paikalla 7 mutta vain 1,5 sekunttia Sanna Lipposen edellä! Olin ihan super tyytyväinen, sillä tiesin että seuraavana päivänä minä vain petraan. Koiria ei edes tähän syksyyn ole viritetty sillä niiden huippukunto rakennetaan vasta MM kilpailuihin lumelle.

SUNNUNTAI yön nukuimme noin 10 minuutin ajomatkan päästä kisapaikasta. Taas mönkijälle tuli tarvetta, koska koira-auto jätettiin noin 400 metrin päähän mökistä. En tiedä muista, mutta kuten Villen kanssa olen oppinut niin myös tässä tiimissä kaikkein tärkeintä on juotot, kusetukset ja palauttaminen. Tätä väliä siis ravasimme aina tunnin tai muutaman välein klo 23 asti. 

Aamulla äkkiä pientä purtavaa, kamat kasaan ja kisapaikalle. Jo eilen illalla saimme tietää, että seuraavan päivänä DS2 luokka starttaa ensimmäisenä, joten jo suunniteltu minuuttiaikataulu meni uusiksi. Hyvällä yhteishengellä kaikki sujui mutkitta ja olimme Ripsan kanssa hyvin varustautuneina ja ajoissa lähdössä. Voi että mikä nautinto oli ajaa kerrankin yön yli levänneellä pohjalla! Vaikka mönkijät eivät olleet ihan kaikkia renkaanjälkiä tasoittaneetkaan niin ero oli kuin yöllä ja päivällä! Olisipa joskus muulloinkin noin, että pienempien luokkien mijät saisivat nauttia kovemmista urista ensimmäisinä. 

Kuva; Kimmo Virkki

Pitkin rataa vain fiilistelin ja potkin, keskityin hengittämieen, ja muutaman kerran jopa kehuin koiria ääneen, kun meni vain niin hyvin. Tottakai, aina voisi mennä paremmin "Ettehän te edes sijoittuneet" kun lopputulemana saimme säilytettyä 7. paikan. Niin ajattelevat eivät ihan ymmärrä, minkälaista on joka kilpailuissa mennä täysin vierailla koirilla. Silloin omat tavoitteeni eivät ainakaan ole toistaiseksi kuin hyvässä tekemisessä ja aina itsensä parantamisessa. Näillä tytöillä haluaisin kilpailla kyllä tulevaisuudessakin, mutta ken tietää, huomaako Riitta jos pari mustavalkoista puuttuu?  Mutta näihin ajatuksiin ja hyviin fiiliksiin päätän lörpöttämisen tältä osin. Haaveenani on kehittyä kuskina, oppia lukemaan koiria ja vielä jonain vuonna saada se oma risteytyskoirista koostuva DR-SP4 valjakko. Ehkä vielä jonainpäivänä minä olen Suomenmestari ja maajoukkueen jäsen?

Kuva; Kimmo Virkki

Kuva; Kimmo Virkki

3. Jämin syyskilpailu 2018

Hip Hei ja heikun keikun. Pitkään aikaan en ole blogiini koskenutkaan, kirjoittaminun on tuottanut tuskaa koska mieleni palaa aina väistämättä Kikiin. Kaikesta huolimatta elämä jatkuu ja kilpailuja tulee että menee. Olen ollut tämän sykssyn Happy Dog Teamissa jota pitää Riitta Kempe, mukana meitä on Riitan tyttö Siiri ja siskon tyttö Ripsa eli oikeat tehotytöt. Koiriin pääsin tutustumaan ennakkoon, kun treenasimme niitä pari kuukautta sitten pidettyyn valjakkourheilun alkeiskurssiin. Siellä jokainen koira meni yksin kikkarin edessä, joten olen ajanut nyt enemmän eri koiria kuin koko elämäni aikana.

Jämin kisoissa minulla oli taas sisarukset Rakuuna ja Roihu, joita ajoin myös Ohkolan syyskilpailuissa. Siellä tämä 2,2km super sprintti ei ollut kirjoittamisen arvoinen suoritus, muta nyt teimme onneksi täyskäännöksen, mutta pelkästään kehityksessä.




Edelleen olen kikkarilla itse alusta epävarma kuski ja tuppaan jarruttelemaan kun pitäisi laittaa hanaa. Tämä näkyi myös kilpailusuorituksessa siten, että sunnuntaina ajoimme selvästi kovemman ajan, jos puolen minuutin kakkatauko otetaan huomioon. 😼



Kaiken kaikkiaan kokonaisuus oli ihan jees, sija 4 harmillisilla ajovirheillä ja tietenkinkin suoliston tyhjentämisellä. Jämi SM kutsuu huomenna ja nyt on edessä taas uudet koirat ja tietenkin kovemmat vastukset. Odotan sitä päivää, kun en enää kärsisi kilpailujännityksestä! Hyviä vinkkejä otetaan vastaan?

2. RIP Akiina's Kitkat

Rakas Kiki

En voi sanoin kuvailla, miten tyhjältä asuntoni tuntuu. Miten mautonta ja hajutonta arkeni on ilman häntä. Hänestä tuli vuodessa silmäteräni ja varjoni. Koira joka seurasi minua vapaana paikasta toiseen, odottaen koko ajan uutta tekemistä.

Jo alusta asti oli selvää, että Kiki oli herkkä koira ja siksi Ville halusi antaa sen juuri minulle. Hän halusi varmistaa, ettei Kiki joudu enää vaihtamaan kotia tai joudu paikkaan jossa se sressaisi. Kiki pääsisi kotiin, ihmisen luo, kuten se oli aina halunnutkin. Kiki oli ihmisen koira, ei koirein koira.

Hänellä oli seuranaan jo ennestään minulla ollut minibulli Kita. Kita on luonteentaan laiska ja rauhallinen, sohvaperuna joka innostuu kirmaamaan vain silloin tällöin. Hä on esimerkillinen yksilö esim yksin ollessaan ja ajattelin tämän olevan hyväksi Kikille. Ensimmäiset 6kk meni täysin ilman ongelmia. Kiki oli rauhallinen, vähän jopa arka ja hiippaili kotona pitkin seiniä. Hän ei kaivannut minua, kun ei ollut vielä sidettä. Mitä enemmän teimme juttuja yhdessä, treenasime, lenkkeilimme, kävimme kaupungilla, nukuimme samassa sängysä, tyttö oli perääni.

Muutos tapahtui viikossa, kun hän tajusi että hei toi on vaan mua varten. Alkoi eroahdistus oireet. Olen kouluttanut tällaisia koiria joskus jopa työkseni hyvillä tuloksilla, joten en pitänyt asiaa ongelmana. Jätin valot päälle, laitoin radion jotta olisi ihmis ääniä. Kokeilin häkittämistä, jotta olisi oma rauha. Aktivointi leluja, jotta olisi tekemistä. Viikko mentiin aina tietyllä systeemillä, jotta näin olisiko mistään meille ratkaisuksi. Puoli vuotta yritin, kaikkeni, mutta ongelma vain pahentui joista varsinaiseksi ongelmaksi tuli asioiden nieleminen. Yhtenä päivänä tilanne oli eskaloitunut 5h poissaoloni aikana siihen, että Kiki oli syönyt itsensä läpi metallihäkistä ja seinästä. Se ei palautunut enää stressistä, vaan tärisi, silmissä vilisi ja vain läähätti. Slloin tiesin, ettei minulla ole enää vaihtoehtoja, on päästettävä irti. En koskaan kuvitellut, että minulle kävisi näin, että joutuisin . lopettamaan aian liian nuoren koiran ei fyysisten ongelmien takia. Että minä en saisi asiaa hallintaan, etten voisi vaikuttaa lopputulokseen. Kaikkeni annoin ja yritin, mutta jokainen ihminen joka o käynyt paniikkikohtauksen tietää minkälaista helvettettiä se on, minkälaista olisi kohdata se miltein joka päiä yli 9 tunnin ajan. Elämäni vaikein päätös, mutta en halunnut nähdä sitä näkyä, kun koirani olisi tappanut itsensä tulemalla ikkunasta läpi.



Kiki rakastan sinus aina ja mikään materiaalinen menetys ei koskaan haitannut minua, sinua ei voi korvata nyt eikä tulavaisuudessa. Toivon, että voit nyt hyvin, juosta olla vapaa ja stressitön <3

Kuva Sirke Vaarna

Kuva Sirke Vaarna

Kuva Kimmo Virkki

Kuva Jarkko Parikka

Kuva Kimmo Virkki

2. Elämäni Möhkö

"Äiti, se ei hengitä!" Huusin ja vein velton koiranpennun näytille. Möhkö oli jo 12 sisaruskatraaseen syntynyt pentu. Pienen pieni ruskea uros dobermanni, jolta oli sikiöpussi mennyt rikki.

"En elvytä" totesi äitini järjen äänenä, mutta minä päätin toisin. Tämä on muuten minun koirani sitten ja aloitin vimmatun ravistelun, puristin ja pumppauksen. Muutaman minuutin päästä pieni mytty inisi ja elämä virtasi sen tassuihin. Vain 230 grammaa näytti vihannes vaaka ja meidän leuat loksahti ammolleen. "Siinä on pakko olla jokin virhe" ja äiti yritti uudelleen, mutta luku ei noussut. Normaalisti dobermannin pentu painaa syntyessään vähintään 350 grammaa, mutta Möhkö oli vain pienen suklaapatukan kokoinen. Mitäköhän siitä tulee? Varmaan jotenkin vammanen pohti äiti. Minä sanoin, että vammaisia ne on sitten kaikki ja jatkoin pienen mytyn lisäruokintaa. Hieman alkoi olemaan väsynyt huumori herkässä, kun meidän perheessä pentuja hoidetaan ensimmäiset 2 viikkoa 24/7. Vahdimme niitä vuorotellen ja onneksi meillä käy ihania ystäviä auttamassa, jotta pääsemme nukkumaan pitempiä aikoja.

Viikot vierivät ja pentu otti sisaruksensa kiinni ja jo 5 viikon ikäisenä se oli saman kokoinen, mutta ihanan lihava. Mikä sellaisen nimeksi voisi nyt antaa? Monta vaihtoehtoa pyöri mielessä, mutta Sunnuntai aamun Nalle Puh ohjelmaa katsoessa silmät kiinnittyi yhteen hahmoon "Möhkö Fantti".

Yhtä iso, kömpelö ja pyöreä, joten hän se on "Möhkö Möhkis Fantti Kärkkäinen"

Möhkö oli koira, jolla oli luonne. Luonne jossa oli rohkeutta, terävyyttä ja toimintakykyä. Hän oli vilkas ja ahkera touhottaja, jolla oli korkea työmotivaatio, mutta töitä tehtiin ehkä enemmän palkalle, kuin ihmiselle. Hän oli minulle enemmän parhaan ystävän korvike, vara aviomies ja elämänkumppani, kuin koira. Kolme vuotta harjoittelimme, kumpi meistä olikaan se perheen pää ja tiedän, että nopeiden reaktioiden takia tämä koira olisi ollut jollain muulla kuopassa ajat sitten. En vaan voinut luovuttaa, sillä uskoin, että vielä jonain päivänä meillä sujuu arki kuin tanssi. Se tanssi alkoikin, mutta vasta 5 vuotiaana, kun palasin takaisin valjakkoharrastuksen pariin. Olin vuosia harjoitellut pelkkää hallintaa ja nyt vihdoin uskalsin lähteä ryhmätreeneihin.

Ohkola kevät kilpailut 2017 Kuva: Auvo Kuusinen

Paikalla Tuusulan tutkimusmetsässä oli sulanmaan harrastajia, jotka antoivat minun kokeilla kickbikeä. Se tunne, kun koiran päässä oli vain "Mennään, mennään, mennään" Niin kovasti, että hysteriaan asti fanitettu pallokin jäi tämän halun varjoon. Maalissa palkka otettiin vain suuhun, pudotettiin ja yritettiin lähteä uudelleen etenemään.                        Olen ikuisesti kiitollinen jo tästä yhdestä kerrasta, opeista ja vinkeistä mitä sain. DS harjoittelu toi minun ja Möhkön elämään suunnatonta iloa ja helpotti hillitsemään koiran loputonta energian kanavoimista. Kotona herra ei enää jaksanutkaan vaan kävellä perässä ja inistä, hän myös nukkui!

Me jatkoimme harjoittelua säännöllisesti, kilpailut mielessä. Ensimmäinen startti tapahtuikin syksyllä 2016, kun juostiin joensuussa Canicrossin SM kilpailut. Ajoimme tuhat kilometriä pelkästään 3km suorituksen vuoksi. Tämä suoritus olisi itselleni kuitenkin elämäni tärkein. Tiesin, että tulossa oli paljon ohituksia ja koiran ohjaamiseen tarvittiin hyvää hallintaa. En halunnut olla se, jonka koiran nimi luki kilpailukiellossa olevien listalla. Onneksi olimme harjoitelleet näitä tilanteitä ryhmätreeneissä, sillä kun kisatilanne oli päällä, kierrokset kovilla ja se ensimmäinen ohitus oli edessä, Möhkö paineli eteenpäin kuin höyryjuna! Juoksimme ohi toisesta dobermannista, joka oli lopettanut vetämisen. Minä vielä huusin "Mikä sen nimi on?" ja juostessa aloin huutamaan "Ellaa", jotta he olisivat päässeet meidän peesiin. Möhkö ei nimittäin edes katsonut toista koiraa tai vilkuillut taakseen. Se oli ihan uskomaton tunne, kun entinen remmi rähjä, oli muuttunut vuosien treenauksen ansiosta luotettavaksi kisakoneeksi. Joukkueemme oli toiseksi viimeinen, mutta olin silti suunnattoman onnellinen. Meillä ei ollut sijoituksia edes mielessä, mutta hyvä kokemus oli ehdottomasti tällä reissulla kaikista tärkein.

Canicrossin Joukkue SM 2016

Hyvästä startista intouduin ja ilmoitin meidät ohkolan syyskilpailuihin. Olin ensimmäistä kertaa DS1 luokassa ja matkana oli 4,2km. Olin täysin varma, että tällä reitillä ei kyllä ohituksia tule, mutta toisin kävi. Edessämme oli taas toinen valjakko, jolla koira oli lopettanut etenemisen. Jännitys kasvoi ja mielessä kävi entäs jos toinen rähisee? Huomasin, että ohitettava otti koiran valjaista sivuun ja minä annoin käskyn "OHI!!" Heti hienon ohituksen jälkeen kuulin perästä "Peesiin, peesiin, peesiin!!" ja ajattelin, että voi rähmä. Tiesin, että ohitettavan koira olisi nopeampi kuin omani, mutta myös sen, ettei se juokse ensimmäisenä. Lopputuloksena: viimeisen kilometrin ajan takanani roikkui miltein lahkeessa kiinni loppu matkan toinen koira. Jännitin koko ajan, milloin Möhköllä hitsaa kiinni, milloin sitä alkaa ärsyttämään meissä kiinni juokseva koirakko? Luin koko ajan koiraani ja annoin välillä käskyä "Eteen" vaikka huomasin, ettei edes korva kääntynyt kuuntelemaan. Möhköllä oli kovalevyllä vain yksi syöte ja se oli tykittäminen maaliin saakka. Huh miten hieno suoritus. Vaikka jäimme sijalle 7. ja keskinopeus oli vain 23.9km/h olin silti suunnattoman tyytyväinen. Taas ensimmäinen kilpailu, yksi puhdas ohitus ja vielä toinen koirakko peesissä yli kilometrin verran. 

Petikon koiraladulla, tammikuu 2017

Kun kausi 2016 loppui, jäimme hetken tauolle. Lepäsimme ja kävimme uimassa, kun halusimme harrastaa jotain uutta. Talven tullen kävimme aina petikon koiraladulla vedättämässä Kicksparkkia. Möhkö aiheutti ihmisissä ihmetystä, sillä monellakaan ei ole tiedossa, että aivan latujen perukoilla on pellolla alue, jossa saa nimenomaan harrastaa koirien kanssa. Varsinkin vanhat ihmiset tulivat ihastelemaan isoa koiraa, joka veti perässänsä oudon mallista potkukelkkaa. Heidän kanssaan oli ihana jutustella ja kertoa kaikkea valjakkourheilusta.

Keväällä 2017 siirryimme taas kickbiken pariin ja aloimme treenaamaan kevään kisoja varten. Olin saanut joululahjaksi Garmin Virb kameran, jolla pystyin pitämään kirjaa jokaisesta harjoituksesta. Vielä viikko ennen ohkolan kevät kisoja Möhkö antoi parastaan ja veti yli 33km/h vauhteja. Olin ihan hurmioissa ja odotin suurta tason nousua.
Kilpailupäivän koittaessa olimme hyvin valmistuneita, olin rauhallisin mielin ja vielä startti viivalla vain hengittelin ja kehuin koiraa odottamisesta. "Kolme, kaksi, yksi AJA!" ja lähdimme kohti 4,2km reittiä. Jo alusta saakka mietin, että miksi tämä tuntuu niin raskaalta, jännittikö minua? Olinko itse jo hapoilla tärinöistä, oliko rata vain märempi kuin viimeksi vai miksi tämä ei nyt kulje? Koira näytti kuitenkin juoksevan normaalisti, eteni halukkaasti ja kaikki tuntui olevan hyvin, menihän viime treenitkin niin hyvin? Maalissa kuitenkin karu fakta iski ja oloni osoittautui oikeaksi "Nopeus 22km/h" mietin, että mitä helvettiä. Kotona purkasin videon ja huomasin, että Möhkö juoksi koko ajan hieman vinottain. Itkukurkussa soitin osteopaatille ja saimme ajan heti seuraavalle viikolle.

Yritin lohduttaa itseäni, että sen on vain pakko olla revähdys, mutta osteopaatti löysi vain pientä jumitusta reidestä ja lavasta. Lopetimme vetotreenit saman tien ja varasin ajan hierontaan. Hieroja löysi enemmän kipuja kuin osteopaatti ja ehotti käymistä useammin ja sanoi, että nyt kannattaa ottaa vähän aikaa rauhallisemmin. Koko kesän lomailimme muutenkin ja Möhkö ei enää vaikuttanut kivuliaalta. Pikku hiljaa kuitenkin aloin kiinnittämään huomiota sen huonontuneisiin liikkeisiin ja varasin ajan lääkärille. Olin pelännyt jo pahinta oireiden takia, mutta röntgenin tulos oli silti järkytys. Niskasta löytyi Woblerin tekemiä muutoksia, mutta pahin "räjähdys" oli alaselässä, lonkka maljojen luona sivuille kasvanut spondyloosi. Eläinlääkäri kertoi uutiset "Koira tulee halvaantumaan".
Vasta 6,5 vuotias Möhköni, pitäisi lopettaa? Tätä uutista kukaan koiran omistaja ei halua kuulla. Saimme mukaan kipulääkkeitä, joiden turvin sain jatko aikaa 1 ½kk verran. Tämän jälkeen kivut tulivat pintaan ja minun oli pakko tehdä elämäni vaikein, mutta ainoa päätös. Möhkö nukkui pois kotona, minun ja äidin vieressä. En koskaan kuvitellut, että halauisin tuhkata koirani, mutta kuoleman kolkuttaessa näin aikaisin, en ollut vain valmis päästämään irti. Ajoimme mummoni kanssa Mäntsälän lemmikkilehtoon ja autoin kantamaan rakkaan ystävän uuniin.  Istuimme pari tuntia kahvilla muistellen niitä vuosia, mitä dsaimme Möhkön kanssa viettää ja ajoimme hakemaan hänet takaisin, mutta vain erilaisessa muodossa.

Tämä koira tulee aina olemaan se "elämäni mies", jonka takia en valitettavasti voi dobermannia ihan heti ottaa </3

Bäbie's Garden Pirate Bay 1.4.2011-15.9.2017

Tee se itse valjaiden koekäyttö, ne eivät toimineet kuten näkyy